Vauhdin hurmaa

Meidän tie on ollut loistavassa potkukelkkakunnossa jo melkein viikon. Joka aamu herään ja tarkistan ovatko käyneet hiekottamassa ja arpoan uskallanko jättää lenkin illaksi sillä riskillä, että ne päivän aikana sen tekevät. Tähän mennessä riskinotto on kannattanut. Kaveri toivotti onnea kun viime syksynä mietin ääneen, että pitäisi totutella Nokkaa liikkumaan pyörän vieressä. Tarkoituksena ei silloin ollut juoksuttaa koiraa liinassa pyörän vieressä vaan vain totutella se siihen, että minä liikun pyörällä. Nokkis sai olla vapaana ja hyvin se sujui.

Potkukelkan kanssa olemme menneet sekä niin, että Nokkis on saanut juosta vapaana tai se on ollut kiinni. Sen ollessa kiinni tavoitteena on ollut se, että tyyppi ravaa kelkan vauhdin mukaan, ei se että se vetää. Ihan kevyttä ravivauhtia ollaan menty. Ja löysällä hihnalla siis mennään. Ihan sen takia, että Nokalla ei ole kunnon vetovaljaat enkä ole muutenkaan päättänyt onko vetojutut minun juttu. Esim. voi hyvin olla, että käydään juoksulenkeille ilman, että vetohommat ikinä tulee siihen mukaan.

Potkukelkkailu on sujunut oikein hyvin. Perusliikkuminen siis. Me ei vielä harrasteta mitään hienouksia kuten käskyt käännöksille jne. Silloin kun Nokkis on kiinni, se kulkee määrätietoisesti ja hyvällä draivilla eteenpäin eikä esim yritäkään jäädä haistelemaan. Alamäissä päästään sen vapaaksi ja vähän riippuen lenkin pituudesta niin se saattaa kulkea vapaana myös osan reitistä. Tämä on yksi syy miksi käydään myöhään illalla. Toinen syy on ihan se, että on ihan huikea tunne iltaisin/öisin kun tähdet ja kuu loistavat taivaalla ja on ihan rauhallista ympärillä. Eikä otsalamppua tarvita. Sielu lepää.

Metsälenkeillä ei olla nyt hirveästi käyty koska siellä on niin paljon sitä lunta, että Nokkis melkein hukkuu sinne.

Taitaa olla sisaruksilla samat harrastukset.